Spoilerivaroituksessa käsittelemme elokuvia, joissa on spoilereita.

Vuoden 1976 Formula-kautta voi luonnehtia reippaasti fraasilla ”you can’t make this shit up”. Niki Laudan karmaiseva onnettomuus Nürburgringillä ja playboyna tunnetun James Huntin nousu takaisin mestaruustaistoon haiskahtaisivat kliseiseltä käsikirjoittamiselta, mutta totuus on tunnetusti tarua ihmeellisempää.

Ohjaaja Ron Howard (Apollo 13, Kaunis mieli) on kuitenkin ottanut härkää sarvista ja yrittänyt puristaa kahteen tuntiin mestaruuskauden lisäksi myös Huntin ja Laudan värikkään ystävyyden. Tuloksena on sykäyksittäin etenevä tarina, joka uhraa turhana pitämiään yksityiskohtia suoraviivaistamisen nimissä. Howard onkin yrittänyt tavoittaa jotain puhtaan dokumentin takaa ja haluaa näyttää väläyksen Huntin ja Laudan persoonista. Eläväisen Huntin ja nörttimäisen Laudan vastakkainasettelu on elokuvan kantava teema. Hienovaraiseksi Rushia ei voi syyttää, sillä kerronnan mielestä oleelliset asiat väännetään rautalangasta televisiolähetysten ja urheiluselostuksen kautta.

Thorina tunnettu Chris Hemsworth näyttelee James Huntia mukiinmenevästi ja yllätyksettömästi. Niki Laudan roolissa nähtävä Daniel Brühl sen sijaan on selkeästi tehnyt läksynsä ja hän antaa hiljaiselle Laudan hahmolle sitä syvyyttä, jota ilman hahmojen vastakkainasettelu jäisi latteaksi. Kerronnallisesti elokuva tuntuu painottavan Laudaa päähenkilönään hiukan Huntia enemmän. Sama tilanne toistuu naisroolien kohdalla: Olivia Wilde jää Huntin puolisona lähinä kuriositeetiksi, mutta Alexandra Lara hoitaa Laudan vaimon roolin erinomaisesti.

”…nii kyllä saa olla aika kova vakiobemari, että se vetää eelle”

Näyttävästi kuvattu Rush tuntuu keltavihreän värimaailmansa ja lähikuvia suosivan rytmityksensä takia hetkittäin pitkältä Tumblr-leikkeeltä, mikä sopii fiilistä hakevaan kerrontaan mainiosti.  Parhaiten meno kulkee ajokohtauksissa, joita jää kaipaamaan enemmänkin. Törmäyksissä käytetty CGI-animaatio ei ole samalla tasalla muun elokuvan kanssa, mutta hoitaa silti tehtävänsä siedettävästi. Fast and Furiouseista tuttuun elokuva-ajotyyliin kuuluva loputon vaihteenvaihto on Rushissa kurissa, vaikka ratkaisevalla hetkellä kuskit aina löytävätkin maagisesti vielä yhden loven lootasta.

Rushin ehdottomasti parhaisiin puoliin kuuluu sen äänimaailma. Alkukohtauksen 25 F1-auton startti on huumaavaa kuultavaa elokuvateatterin pimeydessä, ja erilaisilla sylinterikokoonpanoilla olevat moottorit ärjyvät upeasti pitkin elokuvaa. Loput hiljaiset hetket elokuva täyttää Hans Zimmerin perusvarmalla eepistelyllä, joka laittaa jouset pauhaamaan ja aikuiset miehet itkemään. Lopputuloksena on huumaava cocktail ääniä, jotka soivat päässä loppupäivän.

Elokuvana Rush ei missään nimessä ole erityisen hyvä, mutta viihdyttävän paketin sisältä löytyy Howardin kunnianhimon tulos: mekaanisen koneen ja kilpa-ajon ihannoinnin lisäksi Rush antaa pienen kurkistuksen siihen, millainen Huntin ja Laudan taistelutoveruus oli; millaista oli olla parhaat viholliset.

Aiheesta muualla: maistiaisia soundtrackista Empiren sivulla