Jaguar XF 2,2 i4 Td 200

Vieraskynä: Janne Pitkänen (teksti ja kuvat)
Paikallisen Inchcapen pihalla, esittelypäivästä käteen jäänyttä kahvimukia hieroessa, harmittelimme, kun yhtään Jaguaria ei ollut paikalla koeajoa varten. Päätimme varata auton ja palata asiaan myöhemmin.
Muutamaa päivää myöhemmin kännykkään pärähti viesti ”Nyt on Jagge alla, haluatko kokeilla?”
-No tottavie haluan.
Pyöräytin Mazdan RX-8:ni lähitienoon ympäri erään pikaruokalan pihaan ja asetuin pällistelemään tätä varsin vankan näköistä farmariautoa. Tosin, Jaguar luultavasti pitäisi ”farmariautoa” vanhahtavana terminä: auton korimalli on nimittäin virallisesti ”Sportbrake”. Ilmeisesti on haettu jonkinlaista nostalgista koktailia entisajan ”Shooting brake”-korimallin ja sport-sanan väliltä. Urheilujarru? Ei kuulosta järin vakuuttavalta. Matalahkolta farmariautolta se minusta näytti.
Ensivaikutelmista sen verran, että vaikka RX-8 on veikeine muotoineen ja wankel-roottorista muistuttavine yksityiskohtineen jo kaikkea muuta kuin vaatimaton kulkine, sen lähes aggressiivisesti huomiohakuinen ulkokuori on kuin taustakohinaa Jaguarin eleettömän läsnäolon rinnalla. Ei ollut vaikea nähdä autojamme parkkipaikan mielenkiintoisimpana duona. Aikamoinen saavutus. Matalahkolle farmariautolle.
Pitkään olen sysännyt XF-sarjan syrjään ylihintaisena takavetoisena Ford Mondeona. Onko autossa siis potentiaalia olla todellinen premium-luokan auto?
Ja mikä tärkeintä, tuntuuko se Jaguarilta?
En voinut olla ajattelematta aiempia kokemuksiani muka-edustusluokan premium kulkineista. Epämukavat penkit, onneton kojelautasuunnittelu, muoviset ja halvan tuntuiset materiaalit.. Kuitenkin, kuskin penkille istahtaessa, olo oli kuin kotiin saapuessa: Kaikki näytti olevan juuri siellä minne sen jätinkin. Lähtö tapahtui eleettömästi, ilman turhia avaimen kanssa säätämistä, start-nappia painamalla.
Avaimeton käynnistyshän ei itsessään ole uusi ajatus. Kyse on toteutuksesta, joka turhan usein sisältää jättimäisen läpyskän (terveisiä Renaultille), tai jonkin möllykän joka tungetaan aukkoon kojelaudassa. Tämän seurauksena koko ajatuksesta tulee lähinnä hauska temppu, jonka viehätys katoaa kerran käytön jälkeen.
Ei Jaguarissa.
Käynnistysnapin toteutus vain korostaa ylellistä tunnelmaa, rauhallisuutta ja sitä huolettomuutta jota ohjaamo huokuu. Keskikonsolista nouseva vaihteenvalitsin saattaa ajatuksena tuntua liioitellulta teknopelleilyltä, mutta hetken käytön jälkeen sitä huomaa ihmettelevänsä miksei samaa ole joka autossa. Motorisoidut uuletusritilät sen sijaan olisi ehkä ollut hyvä jättää suunnittelupöydälle. Kojelaudan yleisilmeen yksinkertaisuus ja jopa askeettisuus toi ohimennen mieleen Rolls Roycen. Mutta vain ohimennen. Suurempana häiriöajatuksena mielessä oli Fordin DEW98-alustarakenne, johon XF perustuu.
”Fordin alustarakenne, johon Jaguar XF perustuu.” Mielikuvani alkoi säröytyä.
Liikkeellelähdössä en voinut olla huomaamatta kuinka yhteistyöhaluinen ja ilmaisukykyinen auto on. Tunsin kadun renkaiden alla, kuitenkaan kärsimättä suomalaisesta katuhuolenpidosta tai routavaurioista. 2.2l diesel väänsi auton liikkeelle ja moottoritienopeuksiin eleettömästi ja ripeästi. 8-vaihteinen laatikko antaa mahdollisuuden valita vaihteita käsin, mutta suhteessa siihen kuinka hyvin kone vääntää kierroksesta riippumatta, valinnanvaraa on käsikäyttöisenä liikaakin.
Siispä tyydyin automaattiin. Ja, kuten kunnon Jaguarin kuuluukin, tämä auto ei jää kyselemään turhia. Hovimestarin tavoin auto lisää nopeutta kaasupolkimesta ja vähentää sitä jarrupolkimesta. Kuitenkaan menettämättä eloisaa ajotuntumaansa, kuten vastaavat Mersut tuntuvat tekevän. Ja siltikään kyselemättä liikoja, kuten vastaava BMW, joka tarjoaisi luultavasti neljä eri alusta-asentoa ja kolme eri vaihteenvalintanopeutta kahdeksan pykälän välille.
Kaikkien teknisten määritelmien mukaan Jaguar XF siis täyttää kaikki oleelliset luksus-Jaguarin tunnusmerkit. Mutta niin tekee myös Ford Mondeo. Harmi ettei kumpikaan oikeasti tunnu luksus-Jaguarilta.