Käyttöauto. Auto, jota käytetään päivittäin. Auto, jonka tehtävä on siirtää ihmisiä. Auto, joka on vain tavara. Mitä harrasteauto sitten oikeastaan tarkoittaa?

Harrasteauton kanssa kyse voi olla autoon käytetystä ajasta. Toiselle harrastaminen voi tarkoittaa pienilukuiseen ja harvinaiseen merkkikerhoon kuulumista, joukosta erottumista. Keräileväthän jotkut harvinaista taidettakin. Kuitenkin suurinta osaa autoharrastajista yhdistää varmasti samanhenkisten ihmisten löytäminen harrastuksen kautta, toisten auttaminen omalla tietämyksellä ja taidolla sekä useiden kerhojen yhteiset tapahtumat.

Usein käyttöauton ja harrasteauton yhdistäminen johtuu käytännön pakosta. Yhden auton täytyy täyttää molemmat tarpeet. 1000-hevosvoimainen Supra voi olla mahtava kaksi viikkoa kesässä, mutta ainoan auton kanssa ratkaisu toimii yhtä hyvin kuin julkinen liikenne. Modifiointisuunnitelmat ovat siksi hieman rauhallisempia kuin puhtaan harrasteauton tapauksessa, mutta moni harrastaja tahtoo silti jättää oman kädenjälkensä autoon.

Olin itse ostamassa ensimmäistä autoani reilu kuusi vuotta sitten. Aluksi mielessä pyörivät Peugeotin ja Renaultin pienet sporttimallit, mutta henkisen tehonnälän kasvaessa alle oli valikoitua riviviitosella varustettu Audi S4. Mikä tahansa näistä olisi varmasti sopinut myös harrasteautoksi, mutta olen tavallaan onnellinen ettei mikään vaihtoehdoista toteutunut. Sanotaan että pituudella ei ole väliä, mutta Peugeot 106:n ajaminen takapenkiltä käsin olisi varmasti käynyt ylivoimaiseksi ajan myötä. Audi olisi ollut mukava matkustaa, mutta nopea lähinnä suoralla.

Katse oli kuitenkin lukittu nelivetoihin. Helmikuun jäiset kelit taisivat pakastaa pääni ja päädyin tilaamaan Japanista vanhan punaisen Mitsubishin. Tässä mallissa oli kuitenkin ruosteettomuuden lisäksi jotain erikoista, sillä kireän turbonelosen ja nelivedon yhdistelmä oli aikanaan rakennettu WRC-kilpailuja varten. Tämä taitaa olla pohjimmiltaan se seikka, miksi en ole katunut hankintaani kertaakaan. Auto saapui kuukausien odotuksen jälkeen heinäkuussa ja olin myyty ensikokeilulla: miten vakioauto voi tuntua näin hyvältä? Olin ajanut tehokkaita autoja myös aiemmin, mutta Evo III tuntui niihin verrattuna kompromissittomalta ajamisen suhteen.

Evossa oli aluksi renkaina mukana tulleet eurooppakitkat. Nelivedolla ajamista ei olisi voinutkaan juuri paremmin oppia, sillä pitoa oli todella vähän varsinkin sateella. Ajamisen logiikka meni äkkiä perille: nilkka suorana ja auto oikenee aina. Monet nelivetoja ajaneet valittavat aliohjautumisesta, mutta kyse on vain autonvalmistajan preferensseistä. Mitsun saa halutessaan reilusti poikittain kuivalla asfaltilla vaikka alla olisi pitävätkin renkaat. Tämä johtuu osittain erilaisesta alustan balanssista, ja osittain tasauspyörästöjen visko- ja kitkalukoista.

Myöhemmin päivitin autoa pikkuhiljaa. Yhtenä kesänä vaihtui BC-Racingin BR-alustasarja ja aggressiivisemmat säädöt pyöränkulmiin, toisena Kosein vanteet ja Yokohaman AD08 -renkaat. Nopealla mutkatiellä ja radalla Evo on yllättävän helppo ajaa ja neliveto huolehtii siitä, että mutkista tullaan ulos kuin lingottuna. Katuajossa tehoreservistä on eniten hyötyä lähinnä ohituskiihtyvyydessä turbomoottorin laakean vääntökäyrän ansiosta. Radalle tarkoitetut renkaat tekevät kuitenkin ajomukavuudesta toissijaisen asian metelinsä vuoksi. Toisaalta nykytrendin mukaisiin kivirekialustoihin verrattuna jousitus ei ole erityisen kova, varsinkin kun korin liikkeet pysyvät tämän ikäiselle autolle hyvin ruodussa.

Käyttöautoksi bensankulutus on nykymittapuulla korkea, eikä se laske vaikka autoa ajaisi rauhallisesti. Kulutusta lisää matalapuristeinen moottori, pelkkä imusarjaruiskutus ja jatkuva neliveto. Ajotapa vaikuttaa kuitenkin paljon, sillä tehoton pienimoottorinen auto kuluttaa aggressiivisessa ajossa helposti saman verran kuin Evo samaan tahtiin ahtopaineen avustuksella kiihdytellen.

Valokuva: Lauri Ahtiainen

Mitsu on kuitenkin parhaimmillaan talvella. Jopa käyttöautolta toivottavia ominaisuuksia löytyy, sillä moottori lämpenee talvipakkasilla nopeammin kuin yhdessäkään toisessa tietämässäni automallissa. Vetopitoa riittää aina, vaikka keula auraisi hankea reilusti tai tie olisi peilijäässä. Toisaalta autolla on myös uskomattoman hauska ajaa jääradalla ja lumisilla mutkateillä. Talvella kompromissi käyttö- ja harrasteauton välillä tuntuu helpommalta, sillä auton ominaisuudet ovat ylivertaiset etuvetoiseen perheautoon verrattuna.

Perheautomaisuus on oikeastaan yksi Evon parhaista puolista. Onhan se alunperin rakennettu pienen perheauton pohjalle, mutta tavoitteena on ollut saada luokittelumalli jonka avulla menestyä kilpamaailmassa.

Ehkä yritän oikeastaan sanoa, että rohkene olla erilainen ja hanki harrasteauto samalla. Kulut ovat suuremmat, mutta niin ovat myös ystäväpiiri, oppimasi asiat ja ajamisen ilo.